Kuten olen aiemmin kertonut, asuin ylioppilaskylässä nimeltä Chapou. Heti sinne muuton yhteydessä minulle kuitenkin auttavasti englantia osaava respan setä kertoi, että joudun muuttamaan sieltä pois parin kuukauden kuluttua, koska kerrostaloni menee remonttiin. Kuvitella, ihana Chapouko, jonka seinistä ja katosta karisee maali? Itse muutto ei siis kauheasti minua harmittanut, mutta mielenkiintoista oli seurata muuttoprosessia ja sitä kuinka se eteni (tai ei edennyt) täällä Etelä-Ranskassa.
Joskus helmikuussa sain postissa (eli Chapou -tyyliin siivoja livautti lapun oveni raosta) lapun, jossa minua pyydettiin ruksimaan paikka jonne haluaisin muuttaa huhtikuun alussa. Toulousessa on useita ylioppilaskyliä, jotka sijaitsevat eri puolilla kaupunkia. Kaupungissa on myös useita yliopistoja, joiden yhteydessä nämä ylioppilaskylät usein ovat. Itse opiskelen keskustan kampuksella, joten innoissani raksin kohdan "Arsenal". Kyseinen ylioppilaskylä on yliopistoni yhteydessä ja huoneet siellä ovat huomattavasti uudempia ja näin ollen parempi kuntoisia kuin Chapoussa. Toiveikkaana jäin odottamaan tulevaa. Ja odotustahan kesti.
Mitään kirjallista informaatiota ei tämän yhden lapun jälkeen tullut päättäviltä tahoilta. Ei varmistusta tai eväystä. Pikku hiljaa opiskelijat, jotka asuivat samassa talossa kanssani, rupesivat käymään levottomiksi. Muutto lähestyy, mutta mitään ei kuulu. Sitten sain kuulla, että eräät ystäväni olivat käyneet laittamansa nimensä johonkin listaan respassa. Miten he olivat saaneet tiedon tästä listasta, ei minulla ole mitään tietoa. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja kävin lisäämässä myös nimeni listaan. Tällä kertaa vaihtoehdot ylioppilaskylistä olivat supistuneet ja valitsin nyt kohdan "Rangueil". Kyseisestä ylioppilaskylästä en tiennyt oikeastaan mitään muuta kuin sen, että se on turvallisempi ja parempi vaihtoehto kuin se toinen mikä oli tarjolla. Ja sitten jatkettiin odotusta.
Muuttopäivä lähestyy, mutta mitään tietoa ei tule. Sitten, muutama viikko ennen remontin alkua, alkavat ihmiset samalta käytävältä saada lappuja (oven raosta työnnettynä tietenkin), joissa varmistettiin heidän muuttonsa toiseen ylioppilaskylään. Ei mihinkään niistä, johon he olivat toivoneet päästä tai jonka listaan he olivat laittaneet nimensä. Minä itse jatkan odottamista, mutta mitään ei kuulu. Lopulta kaikki ystäväni olivat saaneet muuttolapun, paitsi minä ja eräs saksalainen tyttö. Tämä tyttö kävi useina päivinä kysymässä Chapoun toimistosta, että mikä on tilanne. Miksi minä ja hän emme ole saaneet mitään lappua, onko jokin pielessä? Ranskalaiseen tyyliin toimistossa vaan todettiin, että ei hätää, ihan rauhassa, odotetaan. Joten mehän odotimme, kunnes remontin alkuun oli enää alle 2 viikkoa ja osa käytävän väestä oli jo muuttanut pois. Lopulta saimme kuulla, että voimme muuttaa Rangueiliin, kun saksalainen tyttö kävi taas kerran tivaamassa, että meidän täytyy päästä muuttamaan ennen seuraavaa viikkoa. Jostain kumman syystä vielä muuttopäivänäkin minua epäilytti suuresti, että näinköhän uudessa ylioppilaskylässä osataan odottaa meitä.
Kiitos ystävällisten ihmisten, jotka auttoivat minua muutossa pääsin lopulta Rangueiliin kaikkine tavaroineni. Ja täältä jopa löytyi minulle ja Sawinalle huoneet! Täytyy vain sanoa sen verran, että on aika tuskallista muuttaa metrolla ja bussilla. Kuka olisi uskonut, että 2 kuukaudessa miulle on kertynyt kamaa niin paljon, että sen kuljettamiseen uuteen paikkaan tarvittiin 4 ihmistä ja 2 kantokertaa? Oikeasti. Tämä tavaran määrä on ihan uskomaton. Joudun heittämään niin paljon tavaraa roskiin lähtiessä.
Uusi asuntoni on luksusta verrattuna Chapouhun, jossa minulla ei ollut minkäänlaista keittiötä tai jääkaappia(ei omaa tai yhteistä) sekä yhteiset vessat ja suihkut. Nyt minulla on oma jääkaappi, 2 levyä sekä oma vessa ja suihku! Niin, ja kokolattiamatto. Kaiken kaikkiaan huone muistuttaa hyttiä tai hotellihuonetta. Mutta voittaa Chapoun mennen tullen. Vaikka onkin lähes 20 minuutin metromatkan päässä yliopistolta, kun ennen kävelin Chapoulsta yliopistolle jonkun 15 minuuttia. Tämä ylioppilaskylä sijaitsee keskellä yliopistokampusta, jossa opetetaan luonnontieteitä. Ikkunastani avautuukin näkymä paikalliseen lääkikseen ja kampuksen ruokalaan on ehkä minuutin kävelymatka.
Kaiken kaikkiaan muuttoprosessi oli erilainen verrattuna Suomen vastaaviin. Suomessa saa aina informaatiota, kun kysyy. Voit olla myös varma, että kaikki päätökset tulevat kotiin kirjallisina. Ei niin kuin täällä, että joku henkilö ylioppilaskylän toimistossa sanoo, että okei, muuta sitten, jos kerran haluat. Vaikka Suomi onkin välillä ärsyttävän byrokraattinen, niin on se välillä lohduttavaa ja turvallista. Voit olla aika varma, että päätökset pitävät ja että ne ylipäätänsä tulevat.
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Snapsit kaikille!
Aina puhutaan paljon kulttuurien välisistä eroista, mutta on eri asia huomata ne käytännössä. Täällä kohtaan uudelleen ja uudelleen tietyn tilanteen, jossa ei voi olla huomaamatta eroavaisuuksia Suomen ja Ranskan välillä. Kyse on tietenkin baarikulttuurista.
Ensinnäkin ihmismäärät. Suomessa säädellään aika tiukasti sitä, kuinka paljon otetaan ihmisiä baariin. Kai lainsäädäntökin jo sanoo jotain siihen? Mutta ei täällä! Hitto, baari saattaa olla kohtuullisen pieni, mutta jengiä löytyy sisältä. Totta kai poke päästää myös sinut sisälle, mutta onkin eri asia päästä sisälle ja PÄÄSTÄ sisälle. Pääset ovesta sisälle, mutta matka tökkää alkujaan siihen. Baari voi hyvinkin olla niin täysi, että saat käyttää kyynerpää-taktiikkaa, jotta pääset edes metrin eteenpäin. Käytännössä joudut tönimään koko ajan ihmisiä, jos haluat liikkua eteenpäin. Jos haluat jäädä paikalleen, joudut varautumaan olemaan tönittävänä. Kuvittele sitten sitä baaritiskiä! Lähes tunnin jonotus, jotta saat tilattua jotain ei ole ylikanttiin ajateltu.
Okei. Baari on tupaten täynnä ja haluat jossain vaiheessa mennä vessaan. Taistelet eka tiesi vessan ovelle huomataksesi, että koko baarissa on ainoastaan yksi toimiva vessa. Tai saattaa olla niin, että tytöille ja pojille on omat vessat, mutta miesten puolen vessan ovi ei pysy kiinni. Turha miesten tulla siihen naisten vessa jonoon, vaan he saavat tyytyä avoimen oven vessaan. Eikö Suomessa ole jotenkin lailla säädelty kuinka monta vessaa jossain baarissa pitää olla? Täällä käytäntö tuntuu jotenkin uskomattomalta. Ja entä niiden vessojen kunto? Voin luvata, että lattia on aina läpimärkä, paperi loppunut ja vessanpönttökin jotenkin epäilyttävä.
Suomessa baarimikot ovat yleensä aika asiallisia ja ehkä etäisiäkin? Ei täällä. Ilmeisesti baarimikon etuoikeuksiin kuuluu, että voi juoda työnohessa snapseja sekä hanaolutta. On ihan yleistä, että siinä työnohessa baarimikot kaatavat itselleen snapsit ja kiskovat ne. Tai että toisella kädellä laskee asiakkaalle olutta ja toisella juo olutta. Ei se minua häiritse, mutta kylhän se aluksi pisti silmään. Ei tuollein voisi tehdä Suomessa. Baari voi myös tarjota helpommin juomia asiakkaille kuin Suomessa. En minä muista ikinä, että Suomessa baarimikko olisi tarjonnut tequilaa pyytämättä ilmaiseksi.
Entä asiakkaiden baarikäyttäytyminen? Sen olen huomannut, että vastakkainen sukupuoli lähestyy huomattavasti helpommin baarissa täällä kuin Suomessa. Harvoimpa täytyy minun ja Kristiinan istua itseksemme pöydässä. Suurin osa on myös todella kohteliaita. Kerran esimerkiksi eräs mies pyysi meitä liittymään hänen ja ystäviensä pöytään juomaan viiniä, jota he olivat ostaneet. Kieltäydyimme kunniasta, mutta siitä huolimatta hetken kuluttua tämä sama mies tuli kahden täyden viinilasin kanssa luoksemme, antoi ne meille ja lähti pois. Kohteliasta.
Raivostuttavimpia baareissa ovat 17-vuotiaat miehen alut täynnä testosteronia. Ei hitto, ei niitä pitäis päästää baareihin. Mutta onneksi ne ovat aika harvassa.
Ensinnäkin ihmismäärät. Suomessa säädellään aika tiukasti sitä, kuinka paljon otetaan ihmisiä baariin. Kai lainsäädäntökin jo sanoo jotain siihen? Mutta ei täällä! Hitto, baari saattaa olla kohtuullisen pieni, mutta jengiä löytyy sisältä. Totta kai poke päästää myös sinut sisälle, mutta onkin eri asia päästä sisälle ja PÄÄSTÄ sisälle. Pääset ovesta sisälle, mutta matka tökkää alkujaan siihen. Baari voi hyvinkin olla niin täysi, että saat käyttää kyynerpää-taktiikkaa, jotta pääset edes metrin eteenpäin. Käytännössä joudut tönimään koko ajan ihmisiä, jos haluat liikkua eteenpäin. Jos haluat jäädä paikalleen, joudut varautumaan olemaan tönittävänä. Kuvittele sitten sitä baaritiskiä! Lähes tunnin jonotus, jotta saat tilattua jotain ei ole ylikanttiin ajateltu.
Okei. Baari on tupaten täynnä ja haluat jossain vaiheessa mennä vessaan. Taistelet eka tiesi vessan ovelle huomataksesi, että koko baarissa on ainoastaan yksi toimiva vessa. Tai saattaa olla niin, että tytöille ja pojille on omat vessat, mutta miesten puolen vessan ovi ei pysy kiinni. Turha miesten tulla siihen naisten vessa jonoon, vaan he saavat tyytyä avoimen oven vessaan. Eikö Suomessa ole jotenkin lailla säädelty kuinka monta vessaa jossain baarissa pitää olla? Täällä käytäntö tuntuu jotenkin uskomattomalta. Ja entä niiden vessojen kunto? Voin luvata, että lattia on aina läpimärkä, paperi loppunut ja vessanpönttökin jotenkin epäilyttävä.
Suomessa baarimikot ovat yleensä aika asiallisia ja ehkä etäisiäkin? Ei täällä. Ilmeisesti baarimikon etuoikeuksiin kuuluu, että voi juoda työnohessa snapseja sekä hanaolutta. On ihan yleistä, että siinä työnohessa baarimikot kaatavat itselleen snapsit ja kiskovat ne. Tai että toisella kädellä laskee asiakkaalle olutta ja toisella juo olutta. Ei se minua häiritse, mutta kylhän se aluksi pisti silmään. Ei tuollein voisi tehdä Suomessa. Baari voi myös tarjota helpommin juomia asiakkaille kuin Suomessa. En minä muista ikinä, että Suomessa baarimikko olisi tarjonnut tequilaa pyytämättä ilmaiseksi.
Entä asiakkaiden baarikäyttäytyminen? Sen olen huomannut, että vastakkainen sukupuoli lähestyy huomattavasti helpommin baarissa täällä kuin Suomessa. Harvoimpa täytyy minun ja Kristiinan istua itseksemme pöydässä. Suurin osa on myös todella kohteliaita. Kerran esimerkiksi eräs mies pyysi meitä liittymään hänen ja ystäviensä pöytään juomaan viiniä, jota he olivat ostaneet. Kieltäydyimme kunniasta, mutta siitä huolimatta hetken kuluttua tämä sama mies tuli kahden täyden viinilasin kanssa luoksemme, antoi ne meille ja lähti pois. Kohteliasta.
Raivostuttavimpia baareissa ovat 17-vuotiaat miehen alut täynnä testosteronia. Ei hitto, ei niitä pitäis päästää baareihin. Mutta onneksi ne ovat aika harvassa.
lauantai 27. helmikuuta 2010
Suomi, ikävä, Suomi-ikävää!
Koska olen ollut täällä jo lähes 2 kuukautta, on tietynlaista ikävää havaittavissa. En ole mikään kauhea ikävöitsijä luonteeltani, mutta Toulousessa ollessa ei voi välttyä huomaamasta, että Suomessa jotkut asiat ovat oikeasti paremmin! Listaan alle muutamia asioita, joita olen viime viikkoina ja päivinä huomannut kaipaavani. Asiat ovat täysin satunnaisessa järjestyksessä sen mukaan miten ne mieleen tulevat.
1. Oma keittiö: Täällä Chapoussa minun ruuanlaittovälineeni on vedenkeitin. Toisin sanoen ruokavalioni on aika yksipuoleisesti nuudelilinjalla. Suomessa ollessani söin hyvin harvoin nuudeleita, joten ei mikään herkkuvalinta ruuaksi. Ah, kuinka kaipaankaan mahdollisuutta kokata, laittaa ruokaa, syödä jotain muuta kuin nuudeleita! Voisin tehdä ja syödä lasagnea, tulista tonnikalavuokaa, perunamuussia ja jauhenlihakastiketta, edes makaronilaatikkoa. Pitää vaan yrittää olla ajattelematta muuta ruokaa kuin nuudeleita niin selviää.
2. Kouluruokaloiden aukioloajat: Täällä rakas ruokalamme Arsenal -kampuksella on päivisin auki 11.30-13.30. ja aukeaa taas seiskalta illalla noin tunnin ajaksi. Eli päivällä on 2 tuntia aikaa käydä syömässä. Millä todennäköisyydellä ehdin käydä tuon kahden tunnin aikana syömässä tai että minulla on nälkä? Suomessa olen tottunut normaalisti menemään syömään iltapäivällä, kun täällä taasen ruokala menee kivasti kiinni juuri silloin. Kuinka monena päivänä olisinkaan halunnut mennä kolmelta loppuvan luennon jälkeen syömään? Mutta ei. Ja koska Arsenalin ainoa ruokala on auki ainoastaan 2 tuntia niin voitte kuvitella ne jonot. Ensin jonotetaan tarjottimelle, sitten salaattia, sitten pääruokaa ja jälkkäriä. Sen jälkeen sitten taistellaan tie auki jonnekin kassalle. Ei ihme, että ruokalasta löytyy mikroja, joissa voi lämmittää ruuan kaiken jonottamisen jälkeen.
3. Kouluruoka: Nyt kun päästiin puhumaan kouluruuasta niin jatketaan samalla linjalla. Kuvitelkaa Wiltsun ruoka (Wilhelmiina on yliopistoruokala Jyväskylässä, jonka ruokaa ei arvosteta kovin korkealle) ja erityisesti ne kuivahtaneet kalapuikot. Täälläkin saa kuivahtaneita, kylmiä, kalapuikkoja, mutta erona on se, että niiden kanssa ei saa mitään kermaviilikastiketta, jolla voisi peittää pahan maun tai saada ruokaan jotain kosteutta. Ruoka on siis mahdollisesti jopa Wiltsun ruokaa pahempaa. Ja koska ollaan Ranskassa, niin totta kai joka päivä pitää olla jotain tarjolla, johon on piillotettu "fruits de mer" eli simpukoita, katkarapuja sekä kokonaisia mustekaloja. Minä en siis ole mikään merenelävien ystävä. Toki ruokalasta löytyy pastalinja, josta saa yleensä ihan kohtuullista pastaa ja kastiketta. Mutta yllättäen olen jo kyllästynyt syömään koulussa päivä toisensa jälkeen pastaa ja kotona nuudeleita. Missä riisi ja perunat?!
4. Toimiva Internet-yhteys: Kun on ollut viikon täällä Chapoussa ilman toimivaa nettiä, osaa arvostaa Koasin verkkoa aivan uudella tavalla. Koska Chapoussa ei ole mitään muutakaan tekemistä kuin olla netissä, niin on hieman tuskallista pyöritellä viikko peukaloita ja toivoa netin aloittavan toiminnan.
5. Kahvi: Ranska, tuhansien kahviloiden maa. Epäilemättä, mutta onko liikaa pyydetty, että saisin aivan tavallista kahvia, jossa ei ole maitoa tai sokeria tai kermaa? Suomessa juon paljon kahvia mustana ja pidän kahvin juomisesta. Pakkohan aamulla on saada kahvia, jotta päivä lähtee käyntiin. Täällä Chapoussa minulla on pikakahvia, jota ei voi millään verrata oikeaan kahviin. Kahviloissa kun tilaat esimerkiksi cappuccinon, niin saat espresson, jonka päällä on kirjaimellisesti desi kermavaahtoa. Ei tuo ole enää kahvia. Kaipaan kahvinkeitintä ja suomalaista mustaa, kitkerää, kahvia.
6. Karkkia: En syö aivan älyttömiä määriä karkkia Suomessa, koska preferoin muita herkkuja. Täällä olen kuitenkin huomannut ikävöiväni karkkia. Ranskassa ei vaan ole tarjolla hyviä karkkeja, vaan aivan järkyttäviä Haribon epämääräsiä klönttejä. Parempi olla menemättä karkkihyllylle, koska tulee vain ikävä sirkusaakkosia tai ässä mixiä.
7. Kavereita: Kavereita luonnollisestikin. Seuraa, jossa voin olla oma itseni. Ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan ja tuntemaan oloni hyväksi. Täälläkin on oikein mukavia ihmisiä, mutta ei ne teitä voita.
8. Luentoja, joista ymmärtää jotain: Jep, kunpa voisin olla Suomessa luennolla, josta ymmärrän jotain ja jossa voin oikeasti oppia jotain. Jotenkin on niin turhauttavaa istua useita tunteja päivässä luentosalissa ilman että oikeasti voi oppia tai ymmärtää. Aihe on mielenkiintoinen, mutta mitään ei vaan saa irti.
9. Yhteistä kieltä: Se, että pystyisi vaivattomasti kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa, helpottaisi huomattavasti arkielämää tai omana itsenänsä oloa. Olen löytänyt täällä oman hiljaisen puoleni ja saatankin istua seurassa aivan hiljaa. Turhauttavaa, koska sanottavaahan minulta aina löytyy. Tosin ranskan kielen ymmärrys on kyllä parantunut huomattavasti parin kuukauden aikana.
Nonni, nyt on vuodatettu muutamia ärsyttäviä asioita, jotka ovat Suomessa paremmin ja joita sen vuoksi ikävöin täällä. Jotain, mitä ei kyllä ole ikävä, on lumi. Pidän enemmän tästä kelistä, joka täällä vallitsee.
1. Oma keittiö: Täällä Chapoussa minun ruuanlaittovälineeni on vedenkeitin. Toisin sanoen ruokavalioni on aika yksipuoleisesti nuudelilinjalla. Suomessa ollessani söin hyvin harvoin nuudeleita, joten ei mikään herkkuvalinta ruuaksi. Ah, kuinka kaipaankaan mahdollisuutta kokata, laittaa ruokaa, syödä jotain muuta kuin nuudeleita! Voisin tehdä ja syödä lasagnea, tulista tonnikalavuokaa, perunamuussia ja jauhenlihakastiketta, edes makaronilaatikkoa. Pitää vaan yrittää olla ajattelematta muuta ruokaa kuin nuudeleita niin selviää.
2. Kouluruokaloiden aukioloajat: Täällä rakas ruokalamme Arsenal -kampuksella on päivisin auki 11.30-13.30. ja aukeaa taas seiskalta illalla noin tunnin ajaksi. Eli päivällä on 2 tuntia aikaa käydä syömässä. Millä todennäköisyydellä ehdin käydä tuon kahden tunnin aikana syömässä tai että minulla on nälkä? Suomessa olen tottunut normaalisti menemään syömään iltapäivällä, kun täällä taasen ruokala menee kivasti kiinni juuri silloin. Kuinka monena päivänä olisinkaan halunnut mennä kolmelta loppuvan luennon jälkeen syömään? Mutta ei. Ja koska Arsenalin ainoa ruokala on auki ainoastaan 2 tuntia niin voitte kuvitella ne jonot. Ensin jonotetaan tarjottimelle, sitten salaattia, sitten pääruokaa ja jälkkäriä. Sen jälkeen sitten taistellaan tie auki jonnekin kassalle. Ei ihme, että ruokalasta löytyy mikroja, joissa voi lämmittää ruuan kaiken jonottamisen jälkeen.
3. Kouluruoka: Nyt kun päästiin puhumaan kouluruuasta niin jatketaan samalla linjalla. Kuvitelkaa Wiltsun ruoka (Wilhelmiina on yliopistoruokala Jyväskylässä, jonka ruokaa ei arvosteta kovin korkealle) ja erityisesti ne kuivahtaneet kalapuikot. Täälläkin saa kuivahtaneita, kylmiä, kalapuikkoja, mutta erona on se, että niiden kanssa ei saa mitään kermaviilikastiketta, jolla voisi peittää pahan maun tai saada ruokaan jotain kosteutta. Ruoka on siis mahdollisesti jopa Wiltsun ruokaa pahempaa. Ja koska ollaan Ranskassa, niin totta kai joka päivä pitää olla jotain tarjolla, johon on piillotettu "fruits de mer" eli simpukoita, katkarapuja sekä kokonaisia mustekaloja. Minä en siis ole mikään merenelävien ystävä. Toki ruokalasta löytyy pastalinja, josta saa yleensä ihan kohtuullista pastaa ja kastiketta. Mutta yllättäen olen jo kyllästynyt syömään koulussa päivä toisensa jälkeen pastaa ja kotona nuudeleita. Missä riisi ja perunat?!
4. Toimiva Internet-yhteys: Kun on ollut viikon täällä Chapoussa ilman toimivaa nettiä, osaa arvostaa Koasin verkkoa aivan uudella tavalla. Koska Chapoussa ei ole mitään muutakaan tekemistä kuin olla netissä, niin on hieman tuskallista pyöritellä viikko peukaloita ja toivoa netin aloittavan toiminnan.
5. Kahvi: Ranska, tuhansien kahviloiden maa. Epäilemättä, mutta onko liikaa pyydetty, että saisin aivan tavallista kahvia, jossa ei ole maitoa tai sokeria tai kermaa? Suomessa juon paljon kahvia mustana ja pidän kahvin juomisesta. Pakkohan aamulla on saada kahvia, jotta päivä lähtee käyntiin. Täällä Chapoussa minulla on pikakahvia, jota ei voi millään verrata oikeaan kahviin. Kahviloissa kun tilaat esimerkiksi cappuccinon, niin saat espresson, jonka päällä on kirjaimellisesti desi kermavaahtoa. Ei tuo ole enää kahvia. Kaipaan kahvinkeitintä ja suomalaista mustaa, kitkerää, kahvia.
6. Karkkia: En syö aivan älyttömiä määriä karkkia Suomessa, koska preferoin muita herkkuja. Täällä olen kuitenkin huomannut ikävöiväni karkkia. Ranskassa ei vaan ole tarjolla hyviä karkkeja, vaan aivan järkyttäviä Haribon epämääräsiä klönttejä. Parempi olla menemättä karkkihyllylle, koska tulee vain ikävä sirkusaakkosia tai ässä mixiä.
7. Kavereita: Kavereita luonnollisestikin. Seuraa, jossa voin olla oma itseni. Ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan ja tuntemaan oloni hyväksi. Täälläkin on oikein mukavia ihmisiä, mutta ei ne teitä voita.
8. Luentoja, joista ymmärtää jotain: Jep, kunpa voisin olla Suomessa luennolla, josta ymmärrän jotain ja jossa voin oikeasti oppia jotain. Jotenkin on niin turhauttavaa istua useita tunteja päivässä luentosalissa ilman että oikeasti voi oppia tai ymmärtää. Aihe on mielenkiintoinen, mutta mitään ei vaan saa irti.
9. Yhteistä kieltä: Se, että pystyisi vaivattomasti kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa, helpottaisi huomattavasti arkielämää tai omana itsenänsä oloa. Olen löytänyt täällä oman hiljaisen puoleni ja saatankin istua seurassa aivan hiljaa. Turhauttavaa, koska sanottavaahan minulta aina löytyy. Tosin ranskan kielen ymmärrys on kyllä parantunut huomattavasti parin kuukauden aikana.
Nonni, nyt on vuodatettu muutamia ärsyttäviä asioita, jotka ovat Suomessa paremmin ja joita sen vuoksi ikävöin täällä. Jotain, mitä ei kyllä ole ikävä, on lumi. Pidän enemmän tästä kelistä, joka täällä vallitsee.
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Läppärin saa muttei puhelinta
Johtuen pienestä onnettomuudesta, johon jouduin viikonloppuna, kadotin siis laukkuni. On se jännä, miten niin pienessä tilassa voikin olla juuri ne kaikkein tärkeimmät tavarat, joita tarvitsee ja kaipaa. Ihan käytännönsyistä kuin myös nostalgian takia. Oi kuinka pidinkään siitä lompakosta ja laukusta.
Uudet pankkikortit ovat kuitenkin jo postissa ja suurlähetystöön on otettu yhteyttä. Näin ollen rahat ja passi ovat jo jotenkin järjestymässä. Uuteen opiskelukorttiinkin on hommattu jo kuvat. Jäljelle jää siis puhelimen uusiminen, joka myös oli tuossa laukussa. Suomessa uusin yleensä puhelimen kohtuullisen usein, yleensä vuoden välein. Nyt kuitenkin vanha puhelimeni oli ollut minulla jo pari vuotta. On siis jo hyvä aikakin uusia se! Tänään kävelin elektroniikka- ja puhelinkauppoihin katselukierrokselle. Ja yllätyin. Ensinnäkin Suomessa kokemukseni mukaan, jos nainen astelee elektroniikkakauppaan, tulee heti ainakin pari miesmyyjää siihen kyttäämään ja tarjoamaan apuaan. Mutta ei täällä. Aivan rauhassa sai katsella ja kävellä, kukaan ei tullut tarjoamaan apuaan.
Toinen yllätys. Kaupoissa puhelimista n. 4/5 osaa on kosketusnäytöllisiä, joka selittää sen miksi kaikilla täällä on sellainen. Loput ovatkin sitten jotain supermegakommunikaattoreita, joita en todellakaan osaa käyttää tai edes tarvitse. Suomessa on tottunut siihen, että ihan hyvän puhelimen saa sadalla eurolla ja allekin sen jos haluaa. Mutta ei täällä. Puhelimien hinnat lähtevät 250 €, mutta suurin osa on n. 400€. Ei kiitos.
Kolmas yllätys, muun elektroniikan hinnat. Kun katselin puhelimia, niin eksyin myös kamera- ja läppäriosastolle. Sattumoisin bongasin saman kameran, jonka itse ostin Suomesta joulun jälkeen tarjouksesta n. 180 eurolla (normaalisti hinta n. 250€). Täällä se kamera maksoi 125 €! Samsungin miniläppäri 250€, kuuloke-mikrofoniyhdistelmä, jonka ostin äitille Suomessa n. 16€ hintaan on täällä 9,90€. Miten puhelimet voi olla niin sikakalliita, kun kaikki muu on halvempaa?
Mutta takaisin puhelimiin. En todellakaan aio tuhlata useaa sataa euroa puhelimeen, jonka kuitenkin hajottaisin seuraavan puolen vuoden sisällä. Täytyy ehkä odottaa, kun äiti tulee tänne n. kuukauden kuluttua. Jos siltä vaikka tilais puhelimen Suomesta. Kyl mä nyt kuukauden selviän ilman puhelinta. En ehkä Suomessa, mut täällä leikiten. Toivottavasti.
Uudet pankkikortit ovat kuitenkin jo postissa ja suurlähetystöön on otettu yhteyttä. Näin ollen rahat ja passi ovat jo jotenkin järjestymässä. Uuteen opiskelukorttiinkin on hommattu jo kuvat. Jäljelle jää siis puhelimen uusiminen, joka myös oli tuossa laukussa. Suomessa uusin yleensä puhelimen kohtuullisen usein, yleensä vuoden välein. Nyt kuitenkin vanha puhelimeni oli ollut minulla jo pari vuotta. On siis jo hyvä aikakin uusia se! Tänään kävelin elektroniikka- ja puhelinkauppoihin katselukierrokselle. Ja yllätyin. Ensinnäkin Suomessa kokemukseni mukaan, jos nainen astelee elektroniikkakauppaan, tulee heti ainakin pari miesmyyjää siihen kyttäämään ja tarjoamaan apuaan. Mutta ei täällä. Aivan rauhassa sai katsella ja kävellä, kukaan ei tullut tarjoamaan apuaan.
Toinen yllätys. Kaupoissa puhelimista n. 4/5 osaa on kosketusnäytöllisiä, joka selittää sen miksi kaikilla täällä on sellainen. Loput ovatkin sitten jotain supermegakommunikaattoreita, joita en todellakaan osaa käyttää tai edes tarvitse. Suomessa on tottunut siihen, että ihan hyvän puhelimen saa sadalla eurolla ja allekin sen jos haluaa. Mutta ei täällä. Puhelimien hinnat lähtevät 250 €, mutta suurin osa on n. 400€. Ei kiitos.
Kolmas yllätys, muun elektroniikan hinnat. Kun katselin puhelimia, niin eksyin myös kamera- ja läppäriosastolle. Sattumoisin bongasin saman kameran, jonka itse ostin Suomesta joulun jälkeen tarjouksesta n. 180 eurolla (normaalisti hinta n. 250€). Täällä se kamera maksoi 125 €! Samsungin miniläppäri 250€, kuuloke-mikrofoniyhdistelmä, jonka ostin äitille Suomessa n. 16€ hintaan on täällä 9,90€. Miten puhelimet voi olla niin sikakalliita, kun kaikki muu on halvempaa?
Mutta takaisin puhelimiin. En todellakaan aio tuhlata useaa sataa euroa puhelimeen, jonka kuitenkin hajottaisin seuraavan puolen vuoden sisällä. Täytyy ehkä odottaa, kun äiti tulee tänne n. kuukauden kuluttua. Jos siltä vaikka tilais puhelimen Suomesta. Kyl mä nyt kuukauden selviän ilman puhelinta. En ehkä Suomessa, mut täällä leikiten. Toivottavasti.
perjantai 12. helmikuuta 2010
La Ville Rosa, c'est Toulouse!
Tänään tulee kuluneeksi tasan kuukausi, kun aloitin kävelemään Toulousen mukulakivikatuja. Koulumatka on tullut jo tutuksi eivätkä ranskalaiset parvekkeet taikka hienot ovennupit saa enään aikaan ihastuneita huokauksia. Bussiaikataulut ovat jotenkin päässä ja samoin tieto siitä, mitkä ruokakaupat ovat auki sunnuntaisin. Joten nyt voisi olla aika kuvailla uutta kotikaupunkiani, jossa tulen viettämään vielä useita kuukausia.
Ensiksi tiukkaa faktatietoa. Toulouse sijaitsee Etelä-Ranskassa. Wikipedian mukaan Toulousen metropolialueella asuu 1,1 miljoonaa ihmistä ja täällä onkin Pariisin jälkeen suurin yliopisto ja toiseksi eniten opiskelijoita. Toulousea kutsutaan "la ville rosaksi" eli punaiseksi kaupungiksi. Se johtuu siitä seikasta, että kadut ovat punaista mukulakiveä ja talot on rakennettu punatiilestä. Tämä pätee ainakin keskustan alueella, jonka talojen arkkitehtuuri on vanhaa ja koristeellista taattuun ranskalaiseen tyyliin. Kyllä ekoina viikkoina suomalaisen tytön pää kääntyili ihastuneena ympäriinsä. Miksi Suomen arkkitehtuuri on aina niin funktionaalista ja tylsää?
Kaupunki ei kuitenkaan ole pelkkää punatiilistä rakennusta. Toulousessa on kaksi kanaalia: Canal du Midi ja Canal du Brienne sekä joki la Garonne, joka halkoo kaupungin kahteen osaan. Eri puolilta kaupunkia löytyy myös useita puistoalueita, joista osan koko on suuri. Puistoissa on luonnollisesti suihkulähteitä, patsaita, ankkoja sekä riikinkukkoja, jotka käyskentelevät vapaana puistoissa. Mitenköhän riikinkukkoparat selviävät lumessa? Puistoista löytyy myös lapsille tarkoitettuja karusellejä ja esim. törmäilyautoja, joita Suomessa tapaa vain tivoleissa tai huvipuistoissa. Aluksi karusellit kummastuttivat, mutta nyt ne näyttävät jo sympaattisilta.
Asun hieman syrjässä keskustasta, joten olen ostanut kuukausikortin (10€), joka käy sekä bussiin sekä metroon. Bussit kulkevat täällä päivisin ihan toimivasti, esim. linja 16 bussi tulee aina 11 minuutin välein kotipysäkilleni. Käytännössä voi siis mennä vain pysäkille välittämättä kellonajasta. Klo: 22 maissa päiväbussit lopettavat kuitenkin toimintansa ja iltabussit astuvat kehiin. Iltabusseja kulkee huomattavasti harvemmin, puolen tunnin välein, puolille öin asti, jonka jälkeen ne lopettavat toimintansa. Sama on Toulousen metrossa. Metrolinjoja löytyy A ja B, joista B:stä lähtee myös minilinja C. Päivisin metroja kulkee n. 5 minuutin välein aina keskiyöhön, jollon metrot sulkeutuvat. Käytännössä Toulousessa ei siis ole minkäänlaista julkista liikennettä puolen yön jälkeen. Lähde siinä sitten baarista tarpopaan Chapouta kohti kylmässä tuulessa.
Toulousessa on eräs asia, joka kiinnitti minun ja Kristiinan huomion heti tänne saavuttuamme. Kaduilla oleskelee kauheasti kodittomia(?). Nämä ihmiset ovat n. 20-30 vuotiaita, yleensä miespuolisia, päällään epämääräiset vaatteet ja kääriytyneenä makuupussiin he huutelevat ohikulkijoille toivoen rahaa tai tupakkaa. Näillä ihmisillä, hampuuseilla kuten me Kristiinan kanssa heitä nimitetään, on aina koiria mukana, jotka juoksevat pitkin katuja vapaana. Koirat ovat aika isoja, joten ensimmäisen kerran kun kohtasin hampuusilauman ja heidän useat vapaana juoksevat koiransa, säikähdin. Mutta koirat, kuten myös omistajansa, ovat harmittomia. Paitsi.
Koska koirat juoksevat vapaana, tekevät ne myös jätöksensä ihan mihin tahansa. Tämän seurauksena Toulousessa ei voi kävellä nenä pystyssä, vaan on parasta pitää katse maassa. Muuten voi astua johonkin epämiellyttävään. Kyllä osaan taas arvostaa Suomessa olevaa tapaa kerätä koirien jätökset pois. Kummasti kaunista katunäkymää rumentaa isot ruskeat kasat pitkin katua.
Toulouse on kaunis kaupunki, joka ei ole liian iso. Periaatteessa kaupungin keskusta-alueen ja sen lähialueiden päästä päähän voi kävellä. Kaipa tämä on tavallaan Ranskan Jyväskylä.
Ensiksi tiukkaa faktatietoa. Toulouse sijaitsee Etelä-Ranskassa. Wikipedian mukaan Toulousen metropolialueella asuu 1,1 miljoonaa ihmistä ja täällä onkin Pariisin jälkeen suurin yliopisto ja toiseksi eniten opiskelijoita. Toulousea kutsutaan "la ville rosaksi" eli punaiseksi kaupungiksi. Se johtuu siitä seikasta, että kadut ovat punaista mukulakiveä ja talot on rakennettu punatiilestä. Tämä pätee ainakin keskustan alueella, jonka talojen arkkitehtuuri on vanhaa ja koristeellista taattuun ranskalaiseen tyyliin. Kyllä ekoina viikkoina suomalaisen tytön pää kääntyili ihastuneena ympäriinsä. Miksi Suomen arkkitehtuuri on aina niin funktionaalista ja tylsää?
Kaupunki ei kuitenkaan ole pelkkää punatiilistä rakennusta. Toulousessa on kaksi kanaalia: Canal du Midi ja Canal du Brienne sekä joki la Garonne, joka halkoo kaupungin kahteen osaan. Eri puolilta kaupunkia löytyy myös useita puistoalueita, joista osan koko on suuri. Puistoissa on luonnollisesti suihkulähteitä, patsaita, ankkoja sekä riikinkukkoja, jotka käyskentelevät vapaana puistoissa. Mitenköhän riikinkukkoparat selviävät lumessa? Puistoista löytyy myös lapsille tarkoitettuja karusellejä ja esim. törmäilyautoja, joita Suomessa tapaa vain tivoleissa tai huvipuistoissa. Aluksi karusellit kummastuttivat, mutta nyt ne näyttävät jo sympaattisilta.
Asun hieman syrjässä keskustasta, joten olen ostanut kuukausikortin (10€), joka käy sekä bussiin sekä metroon. Bussit kulkevat täällä päivisin ihan toimivasti, esim. linja 16 bussi tulee aina 11 minuutin välein kotipysäkilleni. Käytännössä voi siis mennä vain pysäkille välittämättä kellonajasta. Klo: 22 maissa päiväbussit lopettavat kuitenkin toimintansa ja iltabussit astuvat kehiin. Iltabusseja kulkee huomattavasti harvemmin, puolen tunnin välein, puolille öin asti, jonka jälkeen ne lopettavat toimintansa. Sama on Toulousen metrossa. Metrolinjoja löytyy A ja B, joista B:stä lähtee myös minilinja C. Päivisin metroja kulkee n. 5 minuutin välein aina keskiyöhön, jollon metrot sulkeutuvat. Käytännössä Toulousessa ei siis ole minkäänlaista julkista liikennettä puolen yön jälkeen. Lähde siinä sitten baarista tarpopaan Chapouta kohti kylmässä tuulessa.
Toulousessa on eräs asia, joka kiinnitti minun ja Kristiinan huomion heti tänne saavuttuamme. Kaduilla oleskelee kauheasti kodittomia(?). Nämä ihmiset ovat n. 20-30 vuotiaita, yleensä miespuolisia, päällään epämääräiset vaatteet ja kääriytyneenä makuupussiin he huutelevat ohikulkijoille toivoen rahaa tai tupakkaa. Näillä ihmisillä, hampuuseilla kuten me Kristiinan kanssa heitä nimitetään, on aina koiria mukana, jotka juoksevat pitkin katuja vapaana. Koirat ovat aika isoja, joten ensimmäisen kerran kun kohtasin hampuusilauman ja heidän useat vapaana juoksevat koiransa, säikähdin. Mutta koirat, kuten myös omistajansa, ovat harmittomia. Paitsi.
Koska koirat juoksevat vapaana, tekevät ne myös jätöksensä ihan mihin tahansa. Tämän seurauksena Toulousessa ei voi kävellä nenä pystyssä, vaan on parasta pitää katse maassa. Muuten voi astua johonkin epämiellyttävään. Kyllä osaan taas arvostaa Suomessa olevaa tapaa kerätä koirien jätökset pois. Kummasti kaunista katunäkymää rumentaa isot ruskeat kasat pitkin katua.
Toulouse on kaunis kaupunki, joka ei ole liian iso. Periaatteessa kaupungin keskusta-alueen ja sen lähialueiden päästä päähän voi kävellä. Kaipa tämä on tavallaan Ranskan Jyväskylä.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Vaihtareista
Perjantaina tulee kuluneeksi 3 viikkoa siitä hetkestä, kun nousin taksista Chapoun pihaan ja olin kauhistunut. Oikeastaan kuitenkin vasta nyt viimeisen viikon ajan olen tutustunut paremmin muihin vaihtareihin, kun luennot ovat alkaneet ja on ruennut törmäämään samoihin naamoihin käytävillä. Mutta ketkä hemmetissä ovat halunneet tulla tänne maahan, joka ei tunne ruisleipää, englantia taikka iltapäiväruokailua?
Suurin yksittäinen vaihtariryhmä ovat ehdottomasti kiinalaiset. Heitä on useampi kymmen ja he ovatkin vallanneet esimerkiksi toisen enkun ryhmistä. Mitä heidän kanssaan olen jutellut, on tullut selväksi, että suurin osa heistä tunsi toisensa jo ennen tännetuloa. Osa oli jopa kämppiksiä keskenään. Mikäpä siinä,jos lähtee vaihtoon parhaiden kavereiden kanssa. Täällä törmää luonnollisesti myös paljon espanjalaisiin, italialaisiin sekä saksalaisiin. Jonkun verran kuulee myös englantia äidinkielenään puhuvia, kuten jenkkejä ja australialaisia. Nämä muodostavat käsitykseni mukaan enemmistön vaihtareista. Sitten on muutamia ihmisiä Tsekistä ja Romaniasta sekä yksittäisiä Venäjältä, Japanista, Afganistanista ja Palestiinasta.
Yksi asia, jonka olen huomannut näitä ihmisiä yhdistävä, on haluttomuus taikka kyvyttömyys puhua englantia. Hyvä on, olemme Ranskassa, joten puhutaan sitten ranskaa. Maassa maan tavalla. Silti minulle tuli jonkinlaisena järkytyksenä huomata, että vaihtarit täällä puhuvat oikeasti parempaa ranskaa kuin englantia. Kysymys ei ole ainoastaan italialaisista tai espanjalaisista, joita normaalisti kliseisesti syytetään englannin kielen taidottomuudesta, vaan kaikista. Jos on jonkun ihmisen kanssa kaksin taikka pienessä ryhmässä, voi ehkä keskustella englanniksi. Sen sijaan jos ryhmässä on neljä tai enemmän, niin kieli on automaattisesti ranska. No ainakin ranskan kielen ymmärrys on varmasti jo parantunut, kun yrittää seurata ruokapöytäkeskustelua. Ja kerrankin minä olen hiljaa.
Minun naapurihuoneistossa täällä Chapoussa asui puolalainen vaihtarityttö, tosin en tiedä missä yliopistossa hän opiskeli. Tyttö oli ovelasti laittanu oveensa lapun, jossa nimesi huoneensa "Päämajaksi". Tänne tuloni alkupäivinä olin vielä tietämätön, että mitä Päämaja merkitsi. Kovin nopeasti se kuitenkin selvisi. Kyseisessä huoneessa järjestettiin joka ilta maailmanlopun bileet. Sain aina nauttia aitiopaikalta musiikista, huudosta, älämölöstä sekä siitä, että naapurihuoneessa poltettiin sisällä. Manasimme päämajan menoa muiden vaihtareiden kanssa, jotka asuvat samalla käytävällä. Nyt kuitenkin yllättäen sunnuntain bileiden jälkeen on ollut aivan hiljaista ja eilen naapurikseni muutti uusi tyttö. En tiedä mitä puolalaiselle tapahtui, mutta kaipa se jonkin sortin häätö oli? Voi siis noinkin vaihtarielämäänsä viettää.
Lopuksi yleiseksi tiedoksi, että lemppari jälkiruoka koulussa on kuivakakku, jonka välissä on jotain sitruunacreamia ja lemppari kotiruoka on nuudeli, johon lisätään kanaesanssia.
Suurin yksittäinen vaihtariryhmä ovat ehdottomasti kiinalaiset. Heitä on useampi kymmen ja he ovatkin vallanneet esimerkiksi toisen enkun ryhmistä. Mitä heidän kanssaan olen jutellut, on tullut selväksi, että suurin osa heistä tunsi toisensa jo ennen tännetuloa. Osa oli jopa kämppiksiä keskenään. Mikäpä siinä,jos lähtee vaihtoon parhaiden kavereiden kanssa. Täällä törmää luonnollisesti myös paljon espanjalaisiin, italialaisiin sekä saksalaisiin. Jonkun verran kuulee myös englantia äidinkielenään puhuvia, kuten jenkkejä ja australialaisia. Nämä muodostavat käsitykseni mukaan enemmistön vaihtareista. Sitten on muutamia ihmisiä Tsekistä ja Romaniasta sekä yksittäisiä Venäjältä, Japanista, Afganistanista ja Palestiinasta.
Yksi asia, jonka olen huomannut näitä ihmisiä yhdistävä, on haluttomuus taikka kyvyttömyys puhua englantia. Hyvä on, olemme Ranskassa, joten puhutaan sitten ranskaa. Maassa maan tavalla. Silti minulle tuli jonkinlaisena järkytyksenä huomata, että vaihtarit täällä puhuvat oikeasti parempaa ranskaa kuin englantia. Kysymys ei ole ainoastaan italialaisista tai espanjalaisista, joita normaalisti kliseisesti syytetään englannin kielen taidottomuudesta, vaan kaikista. Jos on jonkun ihmisen kanssa kaksin taikka pienessä ryhmässä, voi ehkä keskustella englanniksi. Sen sijaan jos ryhmässä on neljä tai enemmän, niin kieli on automaattisesti ranska. No ainakin ranskan kielen ymmärrys on varmasti jo parantunut, kun yrittää seurata ruokapöytäkeskustelua. Ja kerrankin minä olen hiljaa.
Minun naapurihuoneistossa täällä Chapoussa asui puolalainen vaihtarityttö, tosin en tiedä missä yliopistossa hän opiskeli. Tyttö oli ovelasti laittanu oveensa lapun, jossa nimesi huoneensa "Päämajaksi". Tänne tuloni alkupäivinä olin vielä tietämätön, että mitä Päämaja merkitsi. Kovin nopeasti se kuitenkin selvisi. Kyseisessä huoneessa järjestettiin joka ilta maailmanlopun bileet. Sain aina nauttia aitiopaikalta musiikista, huudosta, älämölöstä sekä siitä, että naapurihuoneessa poltettiin sisällä. Manasimme päämajan menoa muiden vaihtareiden kanssa, jotka asuvat samalla käytävällä. Nyt kuitenkin yllättäen sunnuntain bileiden jälkeen on ollut aivan hiljaista ja eilen naapurikseni muutti uusi tyttö. En tiedä mitä puolalaiselle tapahtui, mutta kaipa se jonkin sortin häätö oli? Voi siis noinkin vaihtarielämäänsä viettää.
Lopuksi yleiseksi tiedoksi, että lemppari jälkiruoka koulussa on kuivakakku, jonka välissä on jotain sitruunacreamia ja lemppari kotiruoka on nuudeli, johon lisätään kanaesanssia.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Koulussa käyntiä
Ilmeisesti vaihdossa olon tarkoituksena on myös opiskella, joten jouduin ilmottautumaan useille eri kursseille. Heti ensimmäisenä maanantaina tulomme jälkeen saimme Kristiinan kanssa keltaiset kurssitarjottimen omaiset laput. Näistä lapuita tehtävämme on valita kurssit, joille haluamme mennä. Onnistuin bongaamaan kolme (3) englannin kielistä kurssia usean kymmenen kurssin joukosta! Pystyin ilmottautumaan näistä kuitenkin vain kahdelle, koska kolmannen päälle menee enkun ryhmäni. Näiden lisäksi valitsin jonkin mielenhäiriön alaisena poliittista ekonomiaa(?), kommunikaation teoriaa, kansainvälisiä suhteita ja 1900-luvun historian kurssin. Koska olen vaihtari, on minulla myös kaksi kertaa viikossa ranskaa, kerran viikossa englantia (täytyy jatkuvasti ihmetellä muiden maalaisten huonoa englannin kielen tasoa) ja jokin ranskalaisen poliittisen elämän kurssi. Normaalisti yhtä kurssia on vain kerran viikossa, joten ne alkavat nyt tammikuussa ja kestävät kevään loppuun asti! Ihan outoa, kun on tottunut Suomessa käymään useita kertoja viikossa jonkun kurssin luennoilla.
Itse luennot järjestetään saleissa, jotka ovat huomattavasti pienempiä kuin omat auditoriomme Jyväskylässä. Saleissa on myös järkyttävän huono ilma, joten siellä istuminen ja keskittyminen tuntuu mahdottomalta. Yksi luento kestää keskimäärin kolme tuntia, jolloin keskivälissä on n. 15 minuutin tauko. Tauon aikana opiskelijat ryntäävät limsa- ja kahviautomaateille taikka keskustelemaan ympäri salia muiden opiskelijoiden kanssa. Tosin myös kahden tunnin luentojen keskellä on tauko, ehkäpä ranskalaisten keskittymiskyky on suomalaistakin huonompi?
Omat kokemukseni luennoista ovat vaihtelevia. Yhden 3 tunnin luennon ajan luennoitsija istui pöydän takana ja puhui ranskaksi käyttämättä minkäänlaisia apuvälineitä, kuten power pointteja taikka kalvoja. Yritä siinä sitten tajuta mistään mitään. Tuli kyllä nopeasti ikävä Optimaa ja meidän joustavia luennoitsijoita. Toisen kurssin luennolle ei ikinä ilmaantunut luennoitsijaa, joten poistuimme puolen tunnin odottelun jälkeen. Erästä englannin kielistä luentoa vetää ranskalainen nainen, joka puhuu kyllä ihan selvää englantia aksentista huolimatta. Huvittavaa on kuitenkin se, että nainen pyytää aina natiivipuhujia (kuten viimeksi australialaisia) pitämään listaa kaikista hänen tekemistä virheistä tunnin aikana ja palauttamaan listan tunnin loputtua takaisin. Nainen myös unohtelee englannin kielisiä termejä, joten joutuu jatkuvasti täydentämään puhettaan ranskalla.
Ranskalaisilla opiskelijoilla on tapana kirjoittaa ilmeisesti kaikki ylös mitä luennoitsija sanoo. Näin ainakin itse tulkitsen luennolla kuuluvasta äänestä. Ääntä voisi verrata siihen, mikä syntyy yleisessä tentissä, kun ihmiset avaavat tenttikuoret. Tällä kertaa ääni syntyy läppäreiden näppäimistöistä, kun ranskikset kirjoittavat hullunlailla kaiken ylös. Ja kyllä, kaikki tuntuvat pakosti osaavan kymmensormijärjestelmän. Ei Jyväskylässä ikinä luennoilla näe noin montaa läppäriä.
Saa nähdä kuinka kauan jaksan käyä luennoilla ahkerasti ja tunnollisesti. Esimerkiksi keskiviikkosin minulla tulee olemaan koulua 9.30-20.00. Tosin välissä on yksi tunnin ja toinen 2 tunnin tauko.
Itse luennot järjestetään saleissa, jotka ovat huomattavasti pienempiä kuin omat auditoriomme Jyväskylässä. Saleissa on myös järkyttävän huono ilma, joten siellä istuminen ja keskittyminen tuntuu mahdottomalta. Yksi luento kestää keskimäärin kolme tuntia, jolloin keskivälissä on n. 15 minuutin tauko. Tauon aikana opiskelijat ryntäävät limsa- ja kahviautomaateille taikka keskustelemaan ympäri salia muiden opiskelijoiden kanssa. Tosin myös kahden tunnin luentojen keskellä on tauko, ehkäpä ranskalaisten keskittymiskyky on suomalaistakin huonompi?
Omat kokemukseni luennoista ovat vaihtelevia. Yhden 3 tunnin luennon ajan luennoitsija istui pöydän takana ja puhui ranskaksi käyttämättä minkäänlaisia apuvälineitä, kuten power pointteja taikka kalvoja. Yritä siinä sitten tajuta mistään mitään. Tuli kyllä nopeasti ikävä Optimaa ja meidän joustavia luennoitsijoita. Toisen kurssin luennolle ei ikinä ilmaantunut luennoitsijaa, joten poistuimme puolen tunnin odottelun jälkeen. Erästä englannin kielistä luentoa vetää ranskalainen nainen, joka puhuu kyllä ihan selvää englantia aksentista huolimatta. Huvittavaa on kuitenkin se, että nainen pyytää aina natiivipuhujia (kuten viimeksi australialaisia) pitämään listaa kaikista hänen tekemistä virheistä tunnin aikana ja palauttamaan listan tunnin loputtua takaisin. Nainen myös unohtelee englannin kielisiä termejä, joten joutuu jatkuvasti täydentämään puhettaan ranskalla.
Ranskalaisilla opiskelijoilla on tapana kirjoittaa ilmeisesti kaikki ylös mitä luennoitsija sanoo. Näin ainakin itse tulkitsen luennolla kuuluvasta äänestä. Ääntä voisi verrata siihen, mikä syntyy yleisessä tentissä, kun ihmiset avaavat tenttikuoret. Tällä kertaa ääni syntyy läppäreiden näppäimistöistä, kun ranskikset kirjoittavat hullunlailla kaiken ylös. Ja kyllä, kaikki tuntuvat pakosti osaavan kymmensormijärjestelmän. Ei Jyväskylässä ikinä luennoilla näe noin montaa läppäriä.
Saa nähdä kuinka kauan jaksan käyä luennoilla ahkerasti ja tunnollisesti. Esimerkiksi keskiviikkosin minulla tulee olemaan koulua 9.30-20.00. Tosin välissä on yksi tunnin ja toinen 2 tunnin tauko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)